Kolumni
Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia
OLEN saanut harvinaisen paljon palautetta Raution
toimintakeskuksen ja Viola Heistosen kärhämää
käsittelevistä jutuistani.
Palaute on ollut enimmäkseen aika kiukkuista.
Juttujani on
nnehdittu muun muassa "törkeäksi mustamaalaukseksi",
111/drimmäisen asenteellisiksi", "käsittämättömäksi
pohjanoteeraukseksi" ja tekijä luonnollisesti
ammattitaidottomaksi.
Voin vakuuttaa, että aihetta mietittiin toimituksessa pitkään.
Kumpaa osapuolta pitäisi uskoa, 72-vuotiasta
inkerinsuomalaista naista, jonka väitetään pahoinpidelleen
kehitysvammaista lapsenlastaan, vai syytösten takana olevaa
palvelukeskusta?
Onko mahdollista, että Heistonen on syyllistynyt siihen,
pyrki syksyn
mistä häntä epäillään?
kunnallisvaaleissa Imatran kaupunginvaltuustoon ajaakseen
vammaisten, vanhusten ja maahanmuuttajien asioita, joissa
on hänen mielestä paljonkin korjattavaa.
Sama mummeli moitti tuolloin suomalaista hoitokulttuuria
liiasta lääkekeskeisyydestä: hian usein resurssipulaa
paikataan ja aktiivinen hoito korvataan lääkkeillä.
Hän
kertoi, kuinka jo saattohoitoon laitettu vanha äitinsäkin
virkosi hieromalla ja juttelemalla, ja että mamma elää vielä
tänäkin päivänä Ruokolahdella.
mahdollista, että tämä kaikki on pelkkää teatteria, että
senlapsensa hyvinvoinnista huolehtiva mummeli vain
filmaa?
Vai onko olemassa pienikin epäilys siitä, että
toimintakeskuksen johtaja ja viranomaiset ovat erehtyneet
ja ampuvat nyt kärpästä tykillä?
Uutisvuoksen tietojen mukaan pahoinpitelyepäily ja sitä
seuranneet toimenpiteet perustuvat puhumattoman miehen
haastatteluun, joka tehtiin tulkin välityksellä.
Kysyttiinkö posken mustelmista monella eri tavalla ja
useampana eri ajankohtana, niin kuin Autismi- ja
Aspergerliitto suosittelee, vain oliko haastatteluja vain yksi?
Autistia tulkattaessa erehtymisen riski on aina olemassa.
Voisiko kyse olla väärinkäsityksestä, etenkin kun autisti on
venäläistaustainen?
Toisaalta jos pahoinpitelysyytökset ovat totta,
viranomaiset ja palvelukeskus ansaitsevat kiitokset
rohkeasta vähintulostaan.
Sitäkin mietittiin, pitäisikö koko asian antaa olla.
Vaikka lopullinen totuus on avoinna, päätimme ristiriitojen
julkisen käsittelyn olevan perusteltua.
"Syyllisten" jahtaamisen sij aan tärkeämpää on miettiä
asiaa yleisemmällä tasolla.
Omistaako palvelutalo, ryhmäkoti
tai vastaava laitos siinä asuvan vammaisen tai vaikkapa
varkikuksen*so
Kuka saa päättää hoidosta, laitoksen benkilökunta vai
oma47et9 4r4iik omainen tärkeä ja arvostettu
yhtistyökumppani vai välttämätön paha?
Mitä tapahtuu, jos
omainen heittäytyy hankalaksi ja on hoidosta eri mieltä kuin
laitos ja viranomaiset?
Onko omaisilla riittävästi voimia ja
ylipäänsä mahdollisuutta puolustaa omia näkemyksiään?
Toisaalta sekin mahdollisuus on olemassa, että omainen on
oikeasti riesa ja haitaksi lähimmäiselleen, ja laitoksen
henkilökunta oikeassa sivuuttaessaan tämän vaatimukset.
Faktaa on kuitenkin se, että sosiaalihuollon asiakaslaki ei
aina laitoksissa toteudu.
Etelä-Suomen lääninhallitukselle tehtyjen kantelujen
perusteella omaisia ei läheskään aina kuulla riittävästi.
Esimerkiksi hoitopaikkaa saatetaan vaihtaa kysymättä
omaisten mielipidettä, ja muutenkin asioita päätetään ohi
omaisten.
Heistonenkin sai kuulla lapsenlapsensa
tapaamiskiellosta tekstiviestillä. Syyksi
sanottiin lääkärin määräys, mutta kukaan ei
suostunut kertomaan hätääntyneelle
mummolle tarkemmin, mistä on kysymys.
Meneteltiinkö tässä oikein, sen
ratkaisee aikanaan lääninhallitus
Heistosen tekemän kantelun johdosta.
Poliisi ratkaisee puolestaan sen,
ylittyykö kynnys esitutkinnan
käynnistämiseen pahoinpitelysyytösten
johdosta.
ANU PAKARINEN
anu.pakarinen@uutisvuoksi.fi