IHMISOIKEUDET‎ > ‎Ikäihmiset‎ > ‎

Inkerinsuomalainen vanhus muistelee lapsuutensa jouluja

Inkerinsuomalainen vanhus
muistelee lapsuutensa jouluja

Inkerinsuomalaisen Hilma-Maria Heistosen
silmät alkavat tukkia hänen hyräilessään
jouluvirttä ja muistellessaan lapsuuteensa
jouluja Inkerinmaalla Lempaalassa. Nyt hän
istuu huoneessaan Ruokolahden Palvelukeskuksessa.

95 vuoteen mahtuu monenlaista
jouluja. Inkerinmaalla
lapsuudessa niitä
vielä vietettiin. Vallankumouksen
jälkeen kristillinen
joulu kiellettiin, kunnes
Neuvostoliiton hajotessa
olot vapautuivat ja
luterilainen kirkko syntyi
uudelleen.
Suomeen rouva Heistonen
muutti 15 vuotta sitten
tyttärentyttären perheeseen.
Onnellinen lapsuus
Hilma-Maria Heistonen
syntyi tsaarinvallan aikana
23 maaliskuuta vuonna
1913 Lempaalan kunnassa
Oinaalan kylässä Inkerinmaalla.
Lapsuus oli onnellinen,
perheessä oli kymmenen
lasta, mukana ottopoika,
isä, äiti ja mummo.
- Lapsuudesta minulla
on hyviä muistoja, paitsi
se, että äitimme kuoli noin
40-vuotiaana. Meitä jäi neljä
tyttölasta, Amalia, Lyyti,
Anni ja minä. Olin silloin
nelivuotias, vanhin taisi
olla kuusivuotias.
Isä oli silloin jossain sodassa,
mutta pääsi kotiin,
kun lapset jäivät orvoksi.
Isä otti perheeseen ottopojan,
joka myöhemmin pelasti
hänet vangitsemisesta.
Hän pääsi sellaiseen virkaan,
jossa laadittiin vangitsemislistoja,
ja onnistui
pelastamaan isän - Simo
Heistosen nimen.
Pian isä toi 18-vuotiaan
Varpu-nimisen naapuritytön
vaimoksensa.
- Kysyimme häneltä, että
saammeko kutsua äidiksi.
Siihen hän vastasi "No äidiksihän
minä
- Uusi äiti synnytti vielä
neljä poikaa, Arvin, Sulon,
Viljamin, Einon ja Lempitytön,
jota me kovin rakastimme.
Muutenkin me
vanhemmat tytöt pidimme
huolta nuoremmista lapsista,
koska isä ja äiti tekivät
kovasti työtä.
Oti karja ja peltotyöt
Perhe tuli toimeen hyvin.
Oli oma karja ja peltotyöt.
Koska isä ja äiti tekivät kovin
työtä, isommat lapset
hoitivat pienempiä ja auttoivat
kotitöissä.
- Muistaakseni meillä Arvilassa
niin kutsuttiin meidän
pientä kartanoamme
- oli silloin kuusi lehmää
ja lampaita, oma hevonen,
taisi olla kaksikin. Isämme
teki suurelle perheelle kaikki
itse : reestä ja rattaista
kenkiin ja turkkiin.
Talvella hän matkusti Pietariin
Heinätorille (Sennaja
ploshadj) myymään heinää
ja maito- ja lihatuotteita,
sieltä toi tarvittavaa tavaraa
ja ruokaa.
- Muistan nytkin kuin
katsoimme verhottomasta
ikkunasta ja odotimme
isää ja, ehkä sieltä on jäänyt
mieleeni pieni runo.
"Lunta sataa tuiskuttaa,
ummessa on tie. Missä lienee
isäkulta, eksynytkö
lie?"
Isäkulta tuli aina kotiin,
jossa sitten lapset ympyröivät
häntä ja odottivat tuliaisia.
Isän ei koskaan kenelläkään
huutanut tai ollut vihainen,
hän oli aina naurusuulla
ja hänen siniset
silmänsäkin aina hymyilivät.
Mutta mummo (ämmä)
kuritti lapsia ja kovasti, hänellä
oli aina vitsa esiliinan
alla kun hän lähestyi "antamaan
vitsaa" tottelemattömille.
- Me kuitenkin menimme
karkuun sängyn ale,
josta hän ei pystynyt meitä
saamaan esille. Me myös
puolustimme pienempiä sisaruksiamme
ja emme antaneet
heitä rangaista. Minä
sain vitsaa monta kertaa,
koska taisin olla tottelematon
ja itsepäinen.
Raja erotti Suomesta
- Vuonna 1917 vedettiin
Suomen ja Venäjän välinen
raja ja Heistoset jäivät Venäjän
puolelle.
Hilma-Maria Heistonen
ehti käydä kolme luokkaa
suomenkielistä koulua, joka
sitten suljettiin ja suomenkielinen
opetus lopetettiin.
- En ehtinyt käydä rippikoulua,
kun Lempaalan
kirkko hajotettiin ja nuori
pappi Aatami Kuortti vangittiin
ja vietiin Siperiaan.
Vuonna 1911 syntynyt Lyyti-
siskoni ehti käydä rippikoulun
ja konfirmaation
Lempaalan kirkossa.
Suomen ja Venäjän raja
meni jokea pitkin, joten
nuoret miehet uivat toiseen
rantaan ja jopa keksivät laulunkin:
"Rajajoen yli uin,
Hospoti pomilui! Nyt minä
olen siellä Suomessa..."
Kothoosi vei lehmät
- Sitten tuli kamala kollektivisoinnin
aika. Lehmät
ja muut kotieläimet,
jopa kanat piti luovuttaa
kolhoosiin ja perheelle jätettiin
yksi lehmä. Alkoi
köyhyys, mutta jotenkin
uskottiin, että elämä paranee
pian. Vanhemmat tytöt
aloitivat työuransa kolhoosissa,
Hilma-Maria Heistonen
ei muista, että olisivatko
he saaneet jotain palkkaa,
mutta elämä jatkui ja
oli iloisiakin hetkiä.
- Muistan kuinka ihmettelimme
nähdessämme ensimmäisen
traktorin kolhoosin
pellolla ja ensimmäisen
sähkölampun, joka
tuli vedettynä rautalankoja
pitkin ja se antoi valoa ensimmäisenä"
Punanurkkaan.
Sillä nimellä kutsuttiin
kokoontumispaikkaa, jonne
kolhoosin väkeä kutsuttiin
kokouksiin ja nuorisotansseihin.
Ensimmäinen
lautasmuotoinen radio
ja gramofoni saatiin nekin
Punanurkkaan.
Mustatakkisia miehiä
Silloin myös usein alkoi
näkyä mustanahkatakkisia
miehiä pistoolit kupeessa,
joita kaikki arastelivat.
Pian tulikin sellainen aika,
että musta suljettu kuorma-auto
kiersi kyliä ja saapui
eränä päivänä Oinaalan
kylään ja lähes kaikki kylän
miehet, jopa 17-vuotiaat
pojat vietiin mitään kertomatta.
He eivät koskaan palanneet
takaisiin.
- Vangittiin jopa keskellä
iltateetä, niin kuin minun
rist-isäni ( kummi),Isämme
säilyi, koska aikuiseksi kasvannut
ottopoika onnistui
pitämään slItä huolta.
- Muistan selvästi talvisodan.
Oli kylmää ja kurjuutta.
Slitä selvisimme.
Alkoi pitkäsota (jatkosota)
vuonna 1941. Tuli
äkkilähtö evakkoon. Kaikki
piti jättää, paitsi lapset
ja virsikirja kainalossa. Lokakuussa
1941 proomuilla
pommituksen alla vesistön
yli rantaan, sieltä härkävaunuissa
Uralia kohti,
Udmurttiaan.
Matka kesti kuukauden.
Udmurtit olivat hyvää kansaa,
ottivat vieraat vastaan
ja auttoivat hädässä olevia.
Evakkomatkan rouva
Heistonen teki kahden pienen
lapsen kanssa. Mies
menehtyi piiritetyssä Leningradissa.
Sodan päättyessä palattiin
kotikunnille, muttei ollut
enää mitään jäljellä. Sitten
viranomaisten käskyistä
lähdettiin Viroon ja Venäjää
kiertämään. Inkeriläisiä
naisia lapsineen siirreltiin
paikasta toiseen metsätöihin.
Mutta se oli jo sodan jälkeen
ja elämä tuntui olevan
parantumaan päin, vaikeuksista
huolimatta.
- Myöhemmin jouduin
tekemään työtä kun työtä:
sahassa, sairaalassa, apulaisena
kaupassa.
Lapsentapsia
kasvattamaan.
- Tuli uusi aika ja aloin
minäkin haaveilla Suomesta,
ja muutinkin tyttären
perässä tyttärentyttären
perheeseen Imatralle muistaakseni
vuonna. 1993.
Suomessa Hilma-Maria
Heistonen on oppinut toisenlaista
kulttuuria: pitää
olla nöyrä ja selvitä yksin,
el saa olla vaivaksi eikä saisi
pyytää apua.
Suomessa Babulja (mummi)
Heistonen kaipailee nyt
lapsuuden kotia, tuttuutta
ja perheen turvaa ja kokee
olevansa vieras. Täälläkin
hänen sitkeytensä näkyy
selätettyään kaksi kertaa
saattohoidon.
Hän ponnistelee palvelukeskuksessa
selviytyäkseen
mahdollisimman omatoimisesti,
ettei olisi vaivaksi
muille. Vanhanakin hän
halua säilyttää ihmisarvonsa,
ylpeytensä ja oman kulttuurinsa
arvostuksen.
Hänellä on tärkeää arvokkuuden
ja kauniin käytöksen
säilyttäminen, jota hän
toivoisi hoitohenkilökunnalta.
Babuljan silmät säikkyvät
tyttären ja tyttärentyttären
perheen vieraillessa,
silloin hän saa olla omiensa
ympäröimä. Omat ihmiset
tuntevat hänen elämänhistoriansa
Maahanmuuttajavanhukset
ovat kovin yksin
vieraan kulttuurin vanhuspalveluissa.
Venäjän valtio muisti
inkeriläistä veteraaniaan
Hilma Heistosta kunniamerkillä,
rouva Heistoselle
tämä kunnianosoitus oli
tärkeä tavallaan anteeksipyyntö
sodassa koetuksille
vääryyksille.
Niissä silmissä elämä
-on totta
Pitkän elämänsä ja selviämisen
salaisuutena rouva
Heistonen pitää suuren
perheen rakastavassa ja
yhteisöllisessä ilmapiirissä
kasvamista.
- Isä opetti meille Isä
meidän -rukouksen, joka
on kulkenut mukana koko
elämäni. Isä rakasti meitä
jokaista kymmenlapsisessa
perheessä. Evakkomatkoilla
me äidit jaoimme ruuan,
hoidimme lapset ja teimme
yhdessä työtä metsässä
puunkaadossa.
nen virsikirja oli aina mukanamme.
Inkeriläisiltä äideiltä suomalaisilla
olisi paljon opittavaa
ikäihmisten kohtelusta
ja arvostuksesta.
Inkeriläispappi Arvo Survo
sanoo sytyttäessään joulukynttilää
Inkerin äideille.
- Kovia kokeneen inkeriläisvanhuksen
silmistä välittyy
kiitollisuus ja vähään
tyytymisen lahja. Inkerin
äitien silmistä olen oppinut
elämässäni eniten. Niisså
silmissä elämä on totta-

Läheisten, kuten lapsenlapsi Olegin vierallut ilahduttavat Hilma-Maria Heistosta suurestl.

IMATRALAINEN

DSCN0681.pdf


Comments