Puhe: Ikuinen kulkuri

Arvoisat kuulijat!

Olen inkerinsuomalainen paluumuuttaja Viola Heistonen. Syntymäpaikkakuntani on PohjoisInkerissä / Lempaalan kunta, Oinaalan kylä.

Missäpäin on Inkeri ja keitä ovat inkeriläiset?

Inkeri sijoittuu maantieteellisesti alueelle, joka on Suomenlahden ja Laatokan järven välissä ja se kaartaa Suomenlahden etelärantaa yli 200 km pituisen vyöhykkeen ja ulottuu Karjalan kannakselle. Siellä asui suomensukuisia heimoja tuhannen vuoden ajan, mutta inkeriläiset ovat niiden suomalaisten ( savolaisten ja karjalaisten ) jälkeläisiä, joita Ruotsin suurvallan aikana 1600-1700 luvulla houkuteltiin Suomen ja Venäjän rajan alueelle asumaan ja turvaamaan valtakunnan etuja.

Useat heistä onnistuivat säilyttämään suomen kielen, suomalaisen identiteetin ja luterilaisen uskonnon vieraassa maassa Venäjällä. Inkerin suomalaisia oli kaikkiaan noin 150 000. Pakkokolektivisoinnin ja Stalinin terrorin aikana vuosina 1929-37 noin 45 000 inkeriläistä karkotettiin kotiseudultaan eri puolelle Neuvostoliittoa ja 13 000 oli teloitettiin ilman minkäänlaista syytä.Lisäksi vuonna 1942 noin 30 000 evakoitiin rajavyöhykkeeltä muualle Neuvostoliiton alueelle, esim Uralille. Toisen maailman sodan aikana saksalaisten valloittaessa Inkerinmaan, inkerinsuomalaisia evakoitiin Suomeen työvoimaksi 63 000.

Sodan päättyessä v.1944

Stalin vaati inkeriläisten palauttamista ja Suomi palautti 56 000. Suurin osa tästä väestöstä teloitettiin epäluotettavana ja karkotettiin muun muassa Kazahstaaniin ja Siperiaan.

Gorbatsovin aikana olojen vapautuessa inkeriläisten kansallisuushenki pääsi heräämään ja inkerin kirkkoa ja inkeriläisyyttä elvytettiin.

Neuvostoliiton romahdettua

vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittua muuttaa Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto avasi portit inkerinsuomalaisille Suomeen 10.4.1990 YLE:n Ajankohtaisen kakkosen haastattelussa , jossa hän kertoi, että inkeriläiset ovat suomalaisia ja heidät voidaan rinnastaa esimerkiksi Amerikan - ja Ruotsin suomalaisin paluumuuttajin.

Tällä tavalla Suomi halusi maksaa kunniavelkaansa inkeriläisten kokemista kärsimyksistä. 1990 lähtien Suomen seurakunnista on tuettu Inkerin kirkollista toimintaa ja lähetetty apua Inkerinmaalle ja rakennettu vanhusten palvelutaloja, joista Suomen seurakunnat pitävät huolta. Inkerinsuomalaisia on muuttanut Suomeen noin 25-30 000.

Heidän kielensä on lähellä suomea, oikeastaan vain suomen murre. Silti kaikki Inkeriläiset eivät kotiudu Suomeen, sukulaisiteet ovat jäävät Viroon tai Venäjälle ja kieli tuottaa ongelmia. Minunkin serkkuja perheineen on Jakuutiassa, Mordvassa, Virossa, Pietarissa ja eikä heillä ole aikomusta muuttakaan Suomeen.

Miksi minä tuli Suomeen?

En ollut jatkosodan aikana, niin kuin monet inkeriläiset, täällä Suomessa vaan jouduimme Siperian suuntaan, eli Uralille Udmurttiaan. Sodan päättyessä pääsimme kotikunnaille, muttei ollut mitään jäljellä meidän Oinaalan kylästämme , emmekä saanet lupaa pysähtyäkään sinne. Viranomaiset siirsivät meidät Viroon, josta Pihkovan alueelle metsätöihin, jonka aikana jouduimme vaihtamaan useamman kerran asuinpaikkaa. Jouduimme asumaan parakeissa ja jopa maakuopissa.

Varttuessani halusin lähteä opiskelemaan, muttei suomalaisena ollut lupaa hakeutua esimerkiksi Leningradiin tai Moskovaan tai muihin isoihin kaupunkeihin keskelle Venäjää, joten nuorten inkeriläisten tyttöjen seurassa lähdimme 1000km.n päähän äideistämme Arkangeliin.. Työurani o len tehnyt entisessä Neuvostoliitossa yliopiston opettajana Minskissä, luistelun valmentajana ja matkaoppaana Leningradissa. Vaikeuksista huolimatta olin kuitenkin "raivannut" itselleni tien ja saanut korkeakoulukoulutuksen ja pidin työstäni nuorten parissa , mutta tunsin itseni suomalaiseksi ja haaveilin aina pääsystä Suomeen.

Pääsin muuttamaan Suomeen 7.11.1990 ja samana päivänä aloitin työn siivojana Lindströmin siivousfirmassa. Hain kovasti koulutustani vastaavaa työtä, mutten saanut sitä. Työsuhteeni päättyi pyynnöstäni, koska ryhdyin kehitysvammaiselle lähiomaiselleni omaishoitajaksi. 110

Inkeriläiset ovat omalta osaltaan olleet rakentamassa Suomea

ja tuoneet oman kulttuurinsa antia niin musiikin kuin tieteenkin alalta. Inkeriläisillä on ollut hyvä ammatillinen koulutus, mutta ammattia vastaava työllistyminen on ollut erittäin vaikeaa. Nyt 17vuoden kokemuksen perustella joudun valitettavasti toteamaan, että sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan oli ja on edelleenkin aika raskasta. Luulin, että minä suomalaisena ( passissahan minulla oli merkintä "suomalainen") ja suomea puhuvana pääsen helposti yhteisymmärrykseen kantaväestön kanssa, mutta meitä erottikin näkymätön lasiseinä.

Suomea murtaen puhuen ja venäläisittäin vilkkaana sain osakseni hymyilyä, väheksyntää ja torjuntaa. Olisi pitänyt olla vain. näkymätön yhteiskunnassa...Maahanmuuttajan, inkeriläisen aktiivisuutta ja kriittisyyttä ei suvaita....

Siperian käyneenä, en tiennyt minkälainen Siperia minua odotti Suomessa taistellessani kehitysvammaisen omaiseni ihmisoikeuksien puolesta. Kehitysvammaisen omaiseni edunvalvojana tunnen vammaisten elinolosuhteent Suomessa niin laitoksissa kuin avohuollon puolellakin ja olen nähnyt varjopuolen heidän hoidossaan. Valitettavasti joudun sanomaan, että puhumattomat kehitysvammaiset ja etenkin kehitysvammaiset maahanmuuttajat ovat helppoja väärinkäytösten uhreja, niin hyväksikäytölle, lääkkeitten väärinkäytölle että kaltoin kohtelulle. Suomen kehitysvammahuolto ei hyväksy omaisten aktiivisuutta ja epäkohtiin puuttumista.

Maahanmuuttajaomainen on helppo nujertaa kiusaamalla ja uhkaamalla.

Miten selvisin.

Ensimmäiset viisi vuotta olin shokissa ja paniikissa, lannistuin kantasuomalaisten torjunnasta. Vapaaehtoistyö auttoi minut pinnalle, olin vanhainkodissa vahtimestarina, riparimummona. Seurakunnasta löysin vertaistoimintaa. Työttömien ja syrjäytyneiden kerho issa koin olevani hyväksytty. Eläkeläisten verkkoviestijöissä koulutin itseni tietokoneohjaajaksi. Seurakunnan ikäihmisten kunnon kulkureissa, kävelyklubin vetäjänä pääsin vihdoin toteuttamaan koulutukseni antamaa osaamista.

KD puolueen

piirissä kansanedustajaehdokkaana koin tulleeni hyväksytyksi yhteiskuntaan. Mutta vaaliteemojeni vammaisten ja maahanmuuttajien ihmisoikeuksien puolustamisesta, olen saanut kuitenkin kokea kostoa ja ajojahtia. Eurooppalaisen oikeusturvan keskusliitolta aluevastaavana olen saanut kaipaamaani tukea taistelussa vammaisen maahanmuuttajaomaiseni elinolosuhteiden parantamiseksi.

Suomessa asuu 94 vuotias äitini ja tyttäreni perhe. Mitä haluaisin Suomessa muuttaa.

Odottaisin viranomaisilta ja työntekijöiltä niin koulutuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon Sekä kehitysvammahuollon puolella asiallista, kohteliasta ja arvostavaa käyttäytymistä. Lopuksi haluaisin lukea teille sanat inkeriläisten Albert Pettisen sääveltämästä ja Lyyli Ronkosen sanoittamasta laulusta

"Ikuinen kulkuri"

Mä olen vain ikuinen kulkuri
mä olen vain mierolainen,
koska isien maa oli Inkeri,
koska olen mä suomalainen

Ei muulla oo maata ei mantua
mä olen vaan karkuteillä
ei luoja oo minulle antanut
Isänmaata ei kotia hellä

Mä Siperian soiden sotkuja
ja Aasian aromaita
ja hyisen Kolyman rotkoja
mä kiertelin laidasta laitaan.


Comments